Fandom: Piofiore
Ikäraja: K-18
Paritus: Henri x Liliana
Kuvaus: Viimein Liliana saa Henrin suostumaan siihen, mitä hän jo kauan kaivannut.
Kirjoitettu Emmille.
“Tunnet menneisyyteni. Voin ymmärtää, miksi olet huolissani minusta.” Sanat purkautuivat kuin huokaus Henrin huulilta, kun visteriasilmien katse kiinnittyi Lilianaan miehen laskiessa käden hänen poskelleen.
Sanat. Ne jäivät heidän välilleen kuin muuri, jonka ylitse Liliana ei pystynyt kapuamaan. Mutta hän oli kyllästynyt tuohon muuriin. Kyllästynyt vastukseen, jonka se antoi. Mikään ei ollut surullisempaa kuin tuo vankila, jonne Henri oli itse itsensä kahlinnut.
Liliana ei kyennyt vastaamaan. Oliko mitään, mitä voisi sanoa?
“Totta puhuakseni…” Henri nielaisi. “En oikeastaan ole edes halunnut… En silloin kauan sitten enkä sen jälkeenkään.” Hänen katseensa kääntyi sisäänpäin, katosi vankilan syövereihin. “Mutta…” Huokaus. Katse kohosi, silmät tavoittivat Lilianan jälleen, ja niiden takana karehti hehku, jota hän ei ollut aiemmin nähnyt. “Nyt… nyt haluan sinua.”
Henri… halusi häntä? Lilianan kurkkua kuristi. Muistot pyyhkivät hänen mielensä läpi kuin aallot. Ne kerrat, jolloin hän oli itseään tarjonnut ja tullut torjutuksi. Ne kerrat, jolloin hän oli ajatellut, ettei Henri vain yksinkertaisesti tuntenut samoin. Kunnes hän oli oivaltanut, että ehkä kyseessä oli menneisyyden trauma, jota hän ei voinut parantaa. Ehkei ollut tietä muurin ylitse.
Mutta voisiko Liliana nyt viimein päästä sen läpi?
“Niin monta kertaa olen hairahtunut. Minun ei olisi pitänyt mutten ole pystynyt olemaan koskematta sinuun.” Henrin ääni tihkui katumusta. “Mutta kaiken kaikkiaan olen onnistunut. Kun avainneito on puhdas, on hän myös suojattu.” Henri hymähti. “Minulla ei ole oikeutta turmella sellaista kauneutta… Niin sanoin itselleni ja muille.”
Kun sanat purkautuivat Henristä, Liliana siirsi kätensä miehen kädelle, painoi sen likemmäs poskensa ihoa. Hymyn kare kutitteli hänen suupieliään.
“Sanoit aiemmin, että… halusit vapauttaa minut tehtävästäni.” Liliana ei päästänyt Henrin katsetta omastaan. Miehen oli ymmärrettävä. “Joten nyt… tahdon sinun todella vapauttavan minut. Ole kiltti ja muuta kaikki.”
Millään muulla ei ollut merkitystä. Ei menneellä, ei tulevalla, jos Liliana ei voinut saada tätä hetkeä. Saada Henriä kokonaan omakseen. Hän halusi tuntea miehen tulevan yhdeksi hänen kanssaan, päättämään hänen neidon elämänsä ja muuttamaan hänet naiseksi.
Henri ei vastannut. Hiljaisuus värähteli parin välillä, kun mies kohotti Lilianan käden, vei sen huulilleen ja suuteli sitä. “Ei ole merkitystä sillä, kuinka suuria syntejä käteni ovat tehneet. Ainutkaan niistä ei ole tukahduttanut valoa sisältäsi.” Uusi suudelma, hymyllä maustettu. “Kukin kosketus vain kirkastuttaa ajatustani. Kaiken jälkeen olet yhä kaunis.”
Sänky kahahti, kun Henri liikahti lähemmäs Lilianaa ja pyyhkäisi huulillaan hänen otsaansa. Mies silitti hänen hiuksiaan ennen kuin kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti syleilyynsä. Syleilyyn, jossa tiivistyi kaikki se kaipaus, joka Lilianalta oli kielletty.
Henrin rinta ei antanut periksi ja huokui lämpöä paidan läpi kuin miehen sisällä olisi palanut tuli. Lilianan uumenissa ainakin roihusi, ja liekit saivat hänen sydämensä paukuttamaan hänen rintalastaansa vasten. Tum. Tum. Tum. Ei ollut liikettä, vain tasaisesti kiihtyvä syke hellien käsivarsien suojassa.
Henri välitti. Välitti varmasti. Mutta mies epäröi edelleen. Liliana pystyi aistimaan sen. Hän nielaisi. Oli pakko tarjota pakotie. “Sinun ei tarvitse pakottaa itseäsi. Tiedän, että koskettaminen tuntuu sinusta epämukavalta…”
“Ei… Ei tässä siitä ole kyse.” Taas yksi huokaus noilta huulilta, jotka olivat lähellä ja silti kaukana. Saavuttamattomissa. “Mutta jos näytän sinulle ihoni, se voi vaivata sinua.”
Liliana liikahti, kurkisti miestä. Henrissä ei ollut kerrassaan mitään, mikä voisi häntä vaivata. Ujostuttaa kyllä, mutta vaivata ei koskaan. Henri oli ainoa mies, jonka hän halusi riisua vaatekerroksista, paljastaa täydellisesti omalle katseelleen ja käsilleen. Tuntea läpikotaisin.
“Kehoni ei ole puhdas, enkä tarkoita vertauskuvallisesti.” Henri vilkaisi Lilianaa. “Se on täynnä arpia. Muistoja ajasta, jonka vietin adoptiokodissani. En halua sinun tulevan surulliseksi näystä, joten —”
Henri alkoi vetäytyä kauemmas. Eikö hän ymmärtänyt, ettei millään tuolla ollut merkitystä? Liliana rakastaisi jokaista arpea Henrin iholla. Kyllä, hän surisi kohtaloa, jonka mies oli kärsinyt, mutta suutelisi jokaisen kohdan niin ehjäksi kuin pystyisi. Hän ei päästänyt miehen kättä vaan painoi sitä yhä poskeaan vasten.
“Hmm? Liliana?”
“Tiedän, että olet kärsinyt paljon.” Liliana puisteli päätään. “Siitä huolimatta… En halua katsoa ohitsesi. En pois sinusta.” Liliana painoi kätensä Henrin paidalle ja seurasi katseellaan, perääntyisikö mies.
Ei vastustusta. Liliana nojasi tiiviimmin Henrin rintaan, liu’utti sormenpäitään tämän paidalla. Laventelinen silkki liukui hänen kosketuksensa alla, kunnes hänen kyntensä törmäsi ylimpään nappiin.
Vilkaus. Visteriakatse oli tummunut, mutta Henri ei tehnyt elettäkään estääkseen Lilianaa. Miehen rintakehä kohoili hengityksen tahdissa. Ylös. Alas. Ylös. Alas. Liliana nykäisi napin auki. Hän antoi sormiensa jatkaa matkaa vailla kiirettä. Henrin hengitys kiihtyi. Ylös. Alas. Ylös. Alas. Seuraava nappi. Kolmas. Neljäs. Viides, kunnes jokainen niistä oli auki.
Henrin jännittyneisyys värähti vasten Lilianaa, kun hän työnsi paidan syrjään. Vaalea arpien verkosto riipi miehen kylkiä ja vatsaa kuin kudelma menneisyyden tarinoista. Jälkiä, jotka eivät koskaan lähtisi. Niin kamalaa. Ja silti Henri oli niin kaunis. Kauniimpi kuin kukaan toinen.
Liikahdus. Käsi olkapäällä. Henri painoi Lilianan lakanoihin ennen kuin lomitti sormensa hänen sormiensa kanssa. Katse katseessa, ei sanaakaan enää. Heidän hengityksensä kietoutuivat yhteen. Tum. Tum. Tum. Korvissa jyskyttävä pulssi, pakahtuva rinta. Kurkku kuroutui umpeen. Tässä oli kaikki. Tässä oli Henri.
Nimi lennähti pikkulinnun lailla Lilianan huulilta. Hän halusi koskettaa Henrissä kaikkea. Jokaista arpea, jokaista kohtaa niiden välissä. Rakastaa. Rakastaa. Rakastaa.
“Rakastan sinua.” Kuiskaus vain. Enempään ei Liliana pystynyt, mutta se oli tarpeeksi. Olihan?
“Liliana…” Väpäjävä ääni kuin piskuinen liekki tuulessa. Vielä hento mutta valmis roihuamaan kuin kokko.
Lähellä. Lähemmäs. Huulet hipaisivat toisiaan. Lilianan täytti pauhu, jota vastaan ei voinut taistella. Hänen jokainen solunsa huusi Henrin nimeä, kun mies imaisi hänen alahuultaan. Hellästi, kokeilevasti ilman pienintäkään vaatimusta.
Henri vetäytyi, rikkoi suudelman, eikä Liliana voinut kuin haukkoa henkeään. Tilaisuus oli pieni, ohitse kiitävä, sillä miehen huulet löysivät hänen huulilleen miltei välittömästi uudestaan. Henri. Henri. Tässä ja nyt. Tämä mies, nämä huulet. Unelmaa. Unta.
Uni haihtui ilmaan, kun Henri rikkoi suudelman jälleen. Huohottaen vasten miehen leukaa Liliana räpytteli silmiään. Mitä hän oli ollut aikeissa sanoa? Mitä olivat sanat? Hänen huulensa ja kielensä eivät kyenneet muodostamaan niitä, sillä ne janosivat vain lisää Henriä.
Kenties Liliana oli saamassa ajatuksen helmasta kiinni, kenties ei. Henrin suu oli jälleen hänen suullaan tutkien sitä kuin suurta tuntematonta. Kukaan ei koskaan ollut tehnyt samoin, ei näyttänyt Lilianalle tätä kiihkoa, tätä sykettä, joka paukutti hänen sisällään ja muutti kaiken kuumaksi pauhuksi.
Mutta… tämä ei ollut tarpeeksi.
“Odota…” Sana pirskahti Lilianasta pelkkänä henkäyksenä.
Kuuman kostea hengitys pyyhkäisi naisen poskea. “Mitä nyt?”
“Sitä vain, että…” Liliana lukitsi katseensa Henrin silmiin. “...että sinä vain suutelet minua…” Hän nielaisi. “...joten en ole varma, haluatko todella…” Sanat juuttuivat kurkkuun kuin liian aikaisin nielaistu pastilli, pakottivat yskäisemään.
Henrin visteriakatse tummui kohti purppuraa. “Haluan enemmän.” Hänen äänensä oli sulaa hunajaa. Enempää ei tarvittu, sillä ne peittivät kaiken suloisuudellaan samalla, kun Henri liu’utti kättään Lilianan ohuen vaatekerroksen yllä. Kosketus oli kevyt, kokeileva ja valmis karkaamaan, vaikka Liliana olisi kaivannut hieman enemmän. Hän tarttui miehen paitaan ja nykäisi sydän rinnassa jyskyttäen.
“Henri, odota…” Miksi tämän piti olla niin vaikeaa? Sanoa se kaikki, mikä kupli Lilianan sisällä. “Voisitko sinä…?”
Henrin käsi pysähtyi, kun mies kohtasi jälleen Lilianan katseen. “Haluatko, että lopetan?”
Ei! Ei! Ei!
Puistellen päätään Liliana veti henkeä. Hymähdys pyyhkäisi hänen kasvojaan, kun Henri nojautui lähemmäs.
“Haluan enemmän…” Pelkkä kuiskaus vasten Lilianan huulia, jotka Henri hukutti uusiin suudelmiin. Pian huulet karkasivat leukapielelle ja sieltä kaulalle.
Kevyesti. Liukuen. Kiusaten.
Liliana ei voinut kuin kiemurrella Henrin alla. “Kutittaa…”
“Sana vain…” Henrin hengitys oli kuuma, kun se hyväili Lilianan kaulaa. “Sano, että haluat juuri tätä ja saat kaiken. Älä salaa minulta mitään.”
Lilianan silmäluomet putosivat kiinni, kun sanat iskivät hänen ylitseen kuin aalto. “Henri…?”
“Niin”
Nielaisu. Kurkku tuntui kuivalta. Liliana pakotti silmänsä auki jälleen. Oli kohdattava Henrin katse. Oli kohdattava se siitä huolimatta, että mies epäilemättä näkisi jokaisen intohimon pisaran, joka jo tulvi Lilianan sisimmässä. “Ole kiltti… Minäkin haluan enemmän…!”
“Tuhma tyttö…” Samat sanat, jotka Henri oli lausunut Lilianalle aiemmin. Nyt ne kuulostivat imeliltä mutta eivät epämiellyttävällä, tahmaisella tavalla vaan kuin hienostuneen makealta viiniltä. Viiniltä, josta Liliana halusi humaltua.
Ei. Hän halusi humaltua Henristä.
“Hyvä on”, Henri kuiskasi. “Saat kaiken. Haluan tehdä sinut hulluksi himosta niin, ettei mikään enää välillämme voi olla salaista.” Hän antoi kätensä liukua Lilianan vaatteiden alle ja siveli tämän paljasta ihoa. Kosketus oli viileä ja sai Lilianan tajuamaan, kuinka kuumuus jo korvensi häntä sisäpuolelta.
Henri pyyhkäisi nenällään Lilianan kiharoita. “Kuuntele minua…” Kuiskaus oli kuin kiintopiste, joka vielä piteli Lilianaa tässä todellisuudessa, kun hän oli jo lipsumassa toiseen maailmaan. Maailmaan, joka oli täynnä hurmosta. Hän takertui tuohon kuiskaukseen, roikkui siinä kuin viimeistä päivää. “Liliana… aion tehdä sinulle jotain hirvittävää”, Henri jatkoi. “Jotta voin toteuttaa tämän toiveesi, minun on satutettava sinua. Joten… hyväksyn sen, jos et koskaan voi antaa minulle anteeksi.”
Satuttaa? Voi, ei Henri voisi koskaan satuttaa Lilianaa. Mies vain kuvitteli niin. Liliana oli varma, ettei mikään tänä yönä voisi tuottaa hänelle tuskaa, jos hän vain saisi Henrin. Saisi omakseen ja kokonaan. Tulisi yhdeksi tämän kanssa.
Mitään tuosta Liliana ei ehtinyt kuitenkaan sanoa, sillä juuri silloin Henri kaappasi hänen huulensa jälleen yhteen suudelmaan. Ote todellisuudesta irtosi, ja Liliana antoi kiskoa itsensä kohti tähtiä.
Henri hivutti kättään eteenpäin Lilianan paidan alla, silitti vatsan ihoa, tunnusteli jokaisen senttimetrin samalla, kun livautti kielensä naisen huulten välistä, testasi tietään peremmälle. Liliana avautui siinä ja silloin, valmiina antamaan kaiken tässä ja nyt. Kostea pehmeys kietoutui hänen kieleensä saaden korvennuksen hänen sisällään pahenemaan. Huohotus purkautui keskelle suudelmaa, ahnas jano vaati lisää. Enemmän. Aina enemmän tätä miestä. Henriä.
Liliana kohotti kätensä, takertui Henrin paitaan vain kiskoakseen sen alas miehen käsivarsia. Suudelma rikkoutui, kun Henri suoristautui ja nykäisi paidan päältään. Sinkosi sen lattialle.
“Sinua… sinua… haluan vain sinua.” Henrin sormet löysivät Lilianan paidan napit, nykivät auki ensimmäisen. Toisen. Kolmannen. Neljäs kimmahti irti ja katosi. Ei väliä. Huoneilman viileys hyväili Lilianan polttelevaa ihoa, kun Henri paljasti hänet katseelleen. Hän tuskin uskalsi hengittää. Visteriakatse mittasi, tarkasteli muttei arvostellut. “Haluan suudella sinua kaikkialta.”
Henri painoi huulensa vasten Lilianan suuta mutta karkasi jo ennen kuin hän ehti vastata suudelmaan. Huulet liukuivat hänen leualleen, piirsivät sen kaaren ja vaelsivat kohti kaulaa näykkien, nyppien ihoa, kunnes Liliana kiemurteli ja huokaili. Hänen vartalonsa taipui tarpeesta, joka kyti hänen syvimmissä osissaan. Hänen naiseutensa ytimessä.
Ei hetken rauhaa – ei sillä, että Liliana olisi sitä kaivannutkaan. Henrin suu jatkoi matkaansa. Suukotti kaarretta, jossa kaula kohtasi olkapään. Mies hivutti rintaliivien olkainta alas. Hyväili huulillaan paljastuvaa ihoa. Ranskanlilja Lilianan vasemmassa rinnassa sykähti, kuumeni. Tunne sai hänet hätkähtämään.
Henrin katse kohosi. “Saanko…?” Pelkkä kuiskaus. Henri nykäisi olkainta kevyesti.
“Saat…” Liliana tuki kyynärpäänsä patjaan, kohotti ylävartaloaan. Kuin lukien häntä Henri liu’utti kätensä hänen selkänsä taakse ja nyki hakaset auki yksi kerrallaan. Silkki luisui Lilianan iholla, kun mies veti rintaliivit hellästi hänen yltään.
Oli vaikea hengittää. Liliana saattoi tuntea, kuinka hänen rintojensa herkimpiä alueita tykytti. Uusi tarve oli syttymässä, uusi jano, entistä voimakkaampi, kun nuput paisuivat ja kovettuivat illan viileydessä vaan eivät pelkästään sen vuoksi.
Toive, jota ei saattanut sanoa. Vaivihkaa Liliana vilkaisi Henrin huulia. Miltä ne mahtaisivat tuntua, jos mies…? Voisiko sitä pyytää…? Ei, varmastikaan ei.
Henri painoi kämmenensä vasten Lilianan vasenta rintaa. Sen karheus hankasi rinnanpäätä, eikä Liliana voinut enää estää voihkausta, joka syöksähti hänestä. Kevyt puristus vain kiusoitteli, ei antanut tarpeeksi.
Suukko hipaisi ranskanliljaa. Liliana huokasi ja painoi kätensä Henrin päälaelle antaen selkänsä kaareutua. Lisää. Lisää. Lisää. Jälleen kuin ymmärtäen sanattoman viestin Henri peitti kummun suudelmiin ja antoi kätensä livahtaa Lilianan vyötärölle samalla hetkellä, kun imaisi pienen nupukan suunsa kuumaan kosteuteen. Kieli tanssi nupulla, ja sai Lilianan puhkeamaan kukkaan. Juuri tätä, juuri tätä hän tarvitsi. Juuri tätä hän Henriltä halusi.
Henri siirtyi toiselle rinnalle ja peitti myös sen suudelmiin. Liliana takertui tahattomasti miehen tukkaan, kun hän antautui imaisuille ja näykkäisyille. Roihu hänessä pehmeni, syveni, muuttui sametiksi ja lopulta silkaksi hunajaksi, joka sai hänet tuntemaan olonsa tahmean kosteaksi.
“Annatko minun…?” Henrin ääni oli käheä, kun hän vapautti nipukan suunsa turmelevasta otteesta. Hän nyppäisi Lilianan hameen vyötärönyöriä. “Sallitko…?”
Nyökkäys. Enempään Liliana ei juuri nyt kyennyt, mutta Henri ei tarvinnut enempää. Hän riuhtoi nyörin auki niin nopeasti, että Liliana puolittain pelkäsi sen katkeavan. Kun vyötärö oli vapautettu, hän kohotti takapuoltaan antaen Henrille paremman mahdollisuuden vetää hameen pois.
Lupaa kysymättä Henri nykäisi sukkanauhojen klipsit auki, työnsi koko nauhavyön ylemmäs ja tarttui silkkisiin löyhiin alushousuihin, kiskoi niiden vyötärön Lilianan takapuolen alle. Tahtomattaan Liliana jännittyi.
Kaikki liike pysähtyi. Henrin katse kohosi Lilianan jalkojen välistä, kohtasi hänet, kun hän hengitti, hengitti, hengitti.
Tästä ei olisi paluuta. Liliana sykki ohuen silkin ja pitsin alla. Jos hän nyt sallisi Henrin poistaa tuon viimeisen esteen, mies todella näkisi kaiken. Hänen salaisimmatkin sopukkansa.
“Voin vielä…” Henrin puhe tuli ulos huohotuksena. “...jos et haluakaan…”
Nielaisten Liliana asetti omat kätensä alushousujen kuminauhavyötärölle ja lähti työntämään sitä alemmas. Hänen takapuolensa nousi kuin itsestään. Henri ei kyennyt salaamaan hymyään häneltä ja tarttui kankaaseen. Mies lennätti housut toiselle puolelle huonetta.
“Niin kaunis…” Henri henkäisi, painoi kämmenensä vasten Lilianan sisäreisiä ja työnsi ne hitaasti erilleen. “Kuin nupullaan oleva kukka. Haluan saada sinut täyteen kukoistukseen.”
Suudelma iholla, reidellä. Pehmeä, muiskahtava imaisu. Liliana valui hunajaa lakanoille. Henrin suukot kiipesivät ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs.
“Anna minun juoda mettäsi…” Henrin nenä hipaisi Lilianan reittä samalla, kun hänen huulensa yhä suukottelivat ihoa. Hengitys värisi vasten Lilianan naisen karvoja. “Annathan?”
“A-annan!” Lilianan sana päättyi voihkaukseen, kun Henrin suu löysi hänen herkimmän, sykkivimmän paikkansa kuin mehiläinen tahmean emin kukasta. Mikään milloinkaan ei ollut tuntunut samanlaiselta. Yhtä suloiselta, pehmoiselta ja piinaavalta. Lilianan sormet kiertyivät Henrin hiuksiin, kun hänen lanteensa nousivat lipaisujen tahdissa. Hänen kehonsa lauloi uutta laulua, hiipi kohti himon täyttymystä. Jotain niin syntisen kaunista, että se oli miltei mahdotonta kestää.
Henri vei Lilianan taivaalle pelkällä suullaan. Väristykset säntäsivät läpi Lilianan kehon yhä uudestaan ja uudestaan, kun hänestä tuli osa tähtisumua. Hän pirstoutui välkkyviksi valoiksi, palautui takaisin vain muuttuakseen valoksi jälleen. Voihke hänen huulillaan sekoittui Henrin huokauksiin, kun mies joi, joi, joi hänestä, kunnes hän oli pelkkä henkeään haukkova ja tärisevä kasa sängyllä.
Liliana jaksoi hädin tuskin avata silmänsä, kun Henri kohottautui ja nousi sängyltä. “Älä mene…” kuiskaus karkasi häneltä, ja hän ojensi kätensä kohti miestä.
“En.” Hymy karehti Henrin kostean kiiltelevillä kasvoilla, kun hän ryhtyi avaamaan housujaan. Ne valahtivat lattialle, pois Lilianan näköpiiristä. Sen sijaan hänen katseensa nauliintui alushousuihin. Kuumotus kihosi poskille entistä korventavana, kun Henri hilasi vyötäröä alemmas hänen katsellessaan. Ohut karvavana laajeni, kun kangas väistyi. Ja vihdoin, kun Henri liu’utti sen kriittisen pisteen ylitse, hänen miehen elimensä ponnahti näkösälle. Vankkana kuin parru, paksuna ja kovana kuin keihäs. Kuinka Liliana koskaan pystyisi ottamaan sen sisäänsä? Mahtuisiko se todella?
“Pelottaako sinua…?” Henri antoi myös alushousujensa kadota lattialle ja astui jälleen lähemmäs vuodetta. Hän tarttui Lilianaa ranteesta ja vei tämän käden kohti elintään.
Lilianan sormet tärisivät, mutta hän kietoi ne miehuuden ympärille. Se sykki kuumuutta vasten hänen kämmentään. Ei kivikova mutta jämäkkä. Silkkinen pinnaltaan, hieman juonteinen.
Henri liikutti Lilianan kättä edestakaisin varrellaan ja huokaisi. “Kätesi on liian suloinen. En ansaitsisi sen hyväilyä.”
“Voin… antaa enemmän. Henri… tee minusta omasi…”
Liliana puristi hieman ja sai Henrin voihkaisemaan. Se oli kaunein ääni, jonka hän oli koskaan kuullut. Hän halusi saada miehen laulamaan samalla tavalla kuin hän oli juuri itse laulanut miehen juodessa hänestä.
Henri painoi Lilianan vasten lakanaa ja kiipesi hänen ylleen. Vaaleanruskeat hiukset kehystivät kasvot, kun miehen silmät katsoivat suoraan Lilianaan. “Teen sinusta omani. Saat tänä yönä kaiken.”
Suukko otsalle, toinen poskelle. Henri vei kätensä heidän väliinsä, hieroi vartensa päätä vasten Lilianan hunajaista sykkivää kosteutta. Katse katseessa. Liliana veti henkeä juuri ennen kuin suu asettui hänen suulleen ja Henrin jäsen tunkeutui häneen. Niin valtava!
Suudelma särkyi ehtimättä kunnolla alkaakaan. Liliana takertui Henrin olkapäihin ja hänen suunsa aukesi haukkomaan henkeä. Työntö oli hidas ja silti venytti hänet äärimmilleen. Tunkeutui syvälle häneen, paikkaan, jota kukaan ei ollut milloinkaan koskettanut. Nipistys sai hänen kehonsa kipristymään, mutta tunne katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Henrin kanki liukui eteenpäin, kunnes vihdoin pysähtyi.
Huohotus ponnahteli huulilta toisille. Henri oli Lilianassa, Liliana sykki hänen ympärillään, syleili tiukasti. He olivat sisäkkäin, yhtä, tulleet yhdeksi olennoksi, joka oli silkkaa himoa ja rakkautta. Halua, joka täydentäisi kaiken. Vihdoin.
Vihdoin! Kyyneleet kihosivat Lilianan silmiin.
“Shhh, älä itke… Kaikki on hyvin…” Henrin kuiskaukset pirskottuivat suoraan Lilianan suuhun. Sulivat hänen sisälleen, yhtyivät häneen samalla tavalla kuin mies.
“Kyllä… Kaikki on… hyvin…” Liliana värisi. Juuri tätä hän oli halunnut. “Tämä on täydellistä…”
Tässä hetkessä tiivistyi kaikki. Vuoden kestänyt odotus, kaipaus ja polte, joka oli korventanut Lilianaa sisältä päin. Oli ollut hetkiä, jolloin hän ei ollut enää uskonut, että näin voisi koskaan tapahtua. Toisia hetkiä, jolloin toivo oli kipunoinut hänessä. Ja nyt… viimein… Henri oli kokonaan hänen.
Henri ähkäisi vasten Lilianan huulia. “Voinko… saanko liikkua?”
Sanat värisivät parin välillä. Miehen äänen karheus hiveli Lilianan korvia. Nyökkäys. Pala juuttui Lilianan kurkkuun. Hän puristui Henrin jäsenen ympärille, likisti sitä kuin olisi halunnut pitää sen paikoillaan. Uusi tukahtunut huokaus puski Henrin huulilta Lilianan suulle.
Tämä oli tanssi, jonka Liliana tahtoi valssata yhdessä Henrin kanssa. Niin nautinnollista kuin oli vain hengittää yhteen tahtiin sisäkkäin, yhteisen tanssin viettelys kihelmöi kaikkialla Lilianan kehossa.
“Voit… saat…” Liliana nielaisi ja sulki silmänsä. Poskia poltti, poltti niin paljon! “Ole kiltti, jatka…”
Ei vastausta. Hiljaisuus venyi.
“Liliana…” Henrin lantio nousi. Ja laski jälleen. ”Ajat minut hulluuden partaalle.”
Voihkaus kimmahti ulos Lilianasta, kun miehen jäsen liukui sisään ja ulos. Yhä uudestaan se sai hänet venymään äärimmilleen, keinutti kohti huipentumaa. Kuin vaiston varassa Liliana kietoi jalkansa Henrin vyötärölle, painoi pohkeilla miehen takapuolta.
“Kovempaa…” Pelkkä kuiskaus, sillä enempää Liliana ei juuri nyt pystynyt. Sanoja seurasi kirahdus, kun Henri totteli toivetta. “Vielä!”
“Tämä… en ole koskaan…” Henri hönkäisi Lilianan huulille ennen kuin kaappasi ne suudelmaan, joka veti hänet entistä syvemmälle nautinnon tanssiin, kohotti kohti taivasta, teki jälleen osaksi tähtiä.
Sanoja ei tarvittu. Ei enää, ei tässä ja nyt, kun Henrin kieli kietoutui Lilianan kieleen. Mies sieppasi toisen hänen käsistään, painoi sen vasten patjaa limittäen heidän sormensa. Liliana vei toisen Henrin hiuksiin, tukisti hieman ennen kuin pusersi päätä lähemmäs omaansa samalla, kun hänen selkänsä kaartui yhä uudestaan jokaisen työnnön myötä. He kohtasivat toisensa uudella tasolla. Kuolivat ja syntyivät uudestaan, tekivät todeksi sen, mikä oli tarkoitettu.
Liekki Lilianan sisällä muuttui roihuksi, joka sulatti kaiken hunajan ja valutti sen heidän välilleen, poltti kaiken tieltään ja pakotti antautumaan, työntämään syrjään kaiken muun. Ei ollut muuta maailmaa, ei ketään muuta. Henrin tahti kiihtyi jokaisella sysäyksellä, ja Liliana vastasi puristuksella, joka sai tähdet kipunoimaan hänessä. Hänen ihonsa pisaroi lemmestä, kielensä liukui vasten Henrin kieltä, kunnes oli pakko hengittää, hengittää, hengittää.
Miehen poski pyyhkäisi Lilianan poskea, kun tämän suu tavoitti hänen korvansa. Kuuma henkäys siveli korvakäytävää. Henkäys, jota sävytti värisevä huohotus. “Liliana… en kestä…”
Liliana ei tunnistanut omaa ääntään, kun se kimposi hänen huuliltaan. Henri kuohahti hänessä, täytti hänet kuuman tahmealla miehen nesteellään ja juuri silloin tähdet räjähtivät jälleen. Lilianasta tuli osa ilotulitusta. Hän oli sulaa hunajaa ja valojen räiskettä. Henri purkautui kuin tulivuori jännittyen hänen yllään, kunnes rojahti häntä vasten.
Katkonainen hengitys pyyhki Lilianan korvaa, kun hän palasi jälleen kokonaiseksi. Laskeutui korkeuksista. Henri makasi hänen päällään käsi hänen kädessään, hänen kätensä yhä tämän tukassa. Iho liimautui ihoon kuin heidän kehonsa olisivat halunneet yhdistyä vieläkin tiukemmin.
Huokaisten Henri päästi Lilianan sormet otteestaan vain pyyhkäistäkseen hänen poskeaan. “Poskesi rusottavat kuin ilta-aurinko. Saatanko uskoa, että pidit tästä?” Miehen ääni tärisi kuin hän olisi pelännyt vastausta.
Liliana nyökkäsi. “Kyllä… Pidin siitä…”
Henrin käsi lipui Lilianan poskelta hänen vasemmalle rinnalleen, siveli ihoa. “Syntymämerkkisi… ranskanlilja on vaalentunut.” Hymähdys. “Sen täytyy tarkoittaa, että todella… vapautin sinut avainneidon asemasta.”
Liliana tarttui Henrin käteen ja nosti sen takaisin poskelleen. Kun mies kohotti katseensa, hän kohtasi sen omallaan. “Vain tällä on merkitystä. Tätä minä halusin. Sinua. Sinut.”
Visteriakatseessa oli jotain. Melkein kuin Henri olisi ollut itkemäisillään, vaikkei kyyneleitä näkynyt. Liliana antoi huultensa kaartua hymyyn. Hän painoi miehen päätä samalla, kun kohotti omaansa, hipoi hänen huuliaan. “Henri… Minä rakastan sinua. Voitko… voitko tehdä sen uudestaan?”
“Pian…” Henri imaisi Lilianan alahuulta ja silitti hänen poskeensa takertuneen itsepäisen kiharan syrjään. “Aivan pian…”
Liliana nyökkäsi. “Jatkatko, kunnes aamu valkenee ja päivä syntyy uudelleen?”
Henrin kanki värähti Lilianan sisällä ja pakotti voihkaisun ulos hänestä, kun mies pudotti suukkoja hänen huulilleen. “Tänä yönä saat kaiken. En kiellä sinulta mitään, Liliana. Minä rakastan sinua.”
